Saadaksemme kattavan ja täsmällisen vastauksen tähän kysymykseen otimme yhteyttä Suomen Säteilyturvakeskukseen (STUK):
On totta, että merenpohjan sedimenteissä on radioaktiivisia aineita. Suurin osa Itämeren alueen sedimenttien radioaktiivisuudesta on peräisin pitkäikäisistä luonnon radionuklideista, kuten K-40:stä, Ra-226:sta ja Th-232:sta.
Ympäristöön on päässyt myös niin sanottuja keinotekoisia radioaktiivisia aineita, jotka ovat peräisin ihmisen toiminnasta. Tärkeimmät näistä ovat suhteellisen pitkäikäinen Sr-90 (puoliintumisaika 28,8 vuotta) ja Cs-137 (puoliintumisaika 30,1 vuotta). Sr-90:n pääasiallinen lähde on pääasiassa ilmakehän ydinkokeet pohjoisella pallonpuoliskolla 1950- ja 1960-luvuilla ja Cs-137:n osalta Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuus vuonna 1986. Sedimenttien radioaktiivisuuden kannalta merkittävin näistä on Cs-137, jolla on taipumus sitoutua savi- ja mutahiukkasiin ja laskeutua niiden mukana merenpohjan sedimentteihin. Sr-90 pysyy meriympäristössä liukoisemmassa muodossa eikä sitoudu niin helposti eri hiukkasiin.
Tarkat pitoisuudet kyseisellä alueella voidaan määrittää laboratoriotutkimuksin, joissa tutkitaan alueen sedimenttinäytteiden aktiivisuustasoja. Käytettävissä olevien tietojen perusteella voidaan kuitenkin tehdä suhteellisen hyvä arvio alueen sedimenttien pitoisuuksista ja terveysvaikutuksista. Itämeren sedimenttien aktiivisuuspitoisuuksia on seurattu jatkuvasti 1980-luvulta lähtien yhteistyössä HELCOM MORS EG:n kanssa viidessä eri paikassa Suomen merialueella.
Tshernobylin onnettomuudesta peräisin olevat radioaktiiviset aineet ovat levinneet Itämeressä epätasaisesti. Onnettomuuden aikana ilmaan päässeet radioaktiiviset aineet kulkeutuivat ilmavirtausten mukana ja suurin osa niistä huuhtoutui sateen mukana. Sateen määrä ja voimakkuus vaihteli eri alueilla, joten maan ja meren pinnalle laskeutuneiden radioaktiivisten aineiden määrä vaihteli huomattavasti. Säteily- ja ydinturvallisuusviranomaisen onnettomuuden jälkeisiin mittauksiin perustuvien laskeumakarttojen mukaan suunnitellun hankkeen alue ei kuulunut suurimman laskeuman alueeseen.
Tšernobylin onnettomuuden Cs-137-päästöt olivat suurimmillaan 80 kBq/m2 vuonna 1987. STUKin, Syöpärekisterin ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2013 tekemän tutkimuksen mukaan Tšernobylin ydinonnettomuuden laskeuma ei ole merkittävästi lisännyt syöpätapausten määrää Suomessa (Chernobyl fallout and cancer incidence in Finland 1988-2007 (2013), Julkari.fi).
Sedimenttien korkeimmat pitoisuudet ovat ns. pehmeillä alustoilla (savi ja muta), kun taas ns. kovilla alustoilla (esim. hiekka) pitoisuuksien arvioidaan olevan 10-20 % pehmeiden alustojen pitoisuuksista. Viimeisimmän arvion mukaan Cs-137:n suurin aktiivisuuskate pohjasedimentin ylimmässä 30 cm:n kerroksessa Suomen merialueella oli noin 35 kBq/m2 (piste SR5 Perämerellä); vertailun vuoksi luonnollisen radionuklidin K-40:n arvioitu aktiivisuuskate samassa pisteessä oli noin 100 kBq/m2. Meren sedimenttien aktiivisuuskatteen arvioidaan näin ollen olevan puolet maaympäristössä vuonna 1987 mitatusta suurimmasta laskeumasta, ja todennäköisesti jopa pienempi kyseisellä alueella kuin Perämeren korkeimman aktiivisuuskatteen pisteessä.
Pohjasedimenteissä Cs-137 on suhteellisen tiukasti sitoutunut hiukkasiin eikä liukene helposti ympäröivään meriveteen. Mahdollisen merenpohjan kaivamisen aikana ei odoteta, että haitalliset määrät Cs-137:ää liukenisi uudelleen ja siten rikastuisi ravintoketjuissa. STUKin arvion mukaan Itämeren sedimenttien radioaktiivisten aineiden ei odoteta aiheuttavan terveysriskejä ihmisille tai alueen eliöille.